Ai että hyvä elämä?

Sunnuntai-osiossa tämän päivän Hesarissa oli juttu painonhallinnasta bisneksenä ja elämäntapana.

Terveyskonsultti Arja Vanhanen heilauttaa uuden sivun fläppitaululle ja piirtää siihen ympyrän vihreällä tussilla. Sen keskelle hän kirjoittaa kaksi sanaa: hyvä elämä.

"Tämmösen vois vaikka jokainen tehdä kotona. Hyvä elämä. Mitä se sinulle merkitsee? Mitkä asiat sen tekee? Juttelet itsesi kanssa. Tämä voi olla aika pysäyttävääkin." --- Vanhanen kehottaa miettimään, mitkä asiat voi muuttaa ja mitkä ei. Työ on, mitä on. Asuinpaikka on, missä on. Mutta syömiseen voi vaikuttaa! Liikkumiseen voi vaikuttaa!

Naiset nyökyttelevät.

Huhheijakkaa. Siinäpä oli komeasti kiteytetty anoreksian sisäinen logiikka: kun kaikki muu tuntuu pahalta ja kaoottiselta, kontrolloin edes syömisiäni ja ruumistani mahdollisimman tarkasti. Ja se ei kyllä vastaa minun käsitystäni hyvästä elämästä.

Onko nyt ihan varma että siihen työhön ei voisi vaikuttaa?

Kamaan ja tavaraan

Olli Sirén (HS 3.10. Jäljelle jäi kestävin - ja kaunein):

Kotini on tukossa.
Asun kolmiossa Helsingin keskustassa vaimoni ja kolmevuotiaan tyttäreni kanssa. Vuosikausien kirppari- ja nettishoppailun jälkeen komerot ja varastot ovat tupaten täynnä.
Makuuhuoneessa paitsi nukutaan myös säilötään tavaroita, joihin ei ole koskettu muuton jälkeen. Siis kahteen vuoteen.
Jotain on tehtävä.
Vuokratako isompi asunto jättivuokralla? Vai pitäisikö lisätilan takia muuttaa kehyskuntiin?
Ei. En ole valmis pidentämään työmatkoja tai muuttamaan kauaksi ystävistäni.
Lisätilaa on saatava jotenkin muuten.

Onko vaikea arvoitus? Kamaa vähemmäksi! Ylläri! Pyörittelin silmiäni tälle jutulle hetken aikaa ihmetellen miksi tästä tarvitsi tehdä sivun juttu lehteen, ja miksi tähän ymmärrykseen tarvittiin amerikkalainen guru. Mutta sitten tajusin itsekin kirjottaneeni samasta asiasta jo kertaalleen.

Enkä ole ihan eka. Kreikkalainen jannu nimeltä Epikuros puhui tästä jo hetki sitten.


Kyseessä on siis tärkeä ja vaikea asia, joten vielä kerran.

Ihmiset ovat siis kautta aikain keränneet kamaa ja osoittaneet sekä hankkineet statusta materialistisilla avuilla. Laumaeläimelle on erittäin tärkeää tuntea kuuluvansa joukkoon, olevansa joku, joten muiden arvostuksen haluaminen on täysin luonnollista. Eikä toki sitäkään pidä väheksyä että vähemmän yltäkylläisinä aikoina materian haaliminen varastoihin on ollu ihan elämän ja kuoleman kysymys.

Kuluttajakulttuuri perustuu hyvin pitkälti tälle efektille. Ja kun kaikki muutkin kuluttavat, se sama laumaeläimen mieli ei helposti asetu poikkiteloin. Logiikka on suunnilleen tämä: koska kaikki muutkin haluavat näitä asioita, ne ovat haluamisen arvoisia asioita, joten haluan niitä. Lisätään tähän se, että ihmiset tietävät oikeastaan hyvin vähän siitä mikä oikeasti tuottaa onnellisuutta. Edellä linkkaamani videon mukaan Epikuros oli tässä käsityksessä, mutta psykologeilla on tästä ihan tieteellistäkin näyttöä.

Se että ihmiset ovat taipuvaisia syömään enemmän kuin on tarpeellista ei liene kenellekään epäselvää, eikä varmaan kovin vaikea ymmärtääkään. Samalla tavalla hankimme kamaa yli tarpeen. Ja siihen voi puuttua samantapaisilla ratkaisuilla. Roskaa ei pidä ostaa eikä syödä, mutta hyviä, laadukkaita asioita ei ole mitään syytä ylenkatsoa. Jotkut saavat apua ohjelmista ja sääntökokoelmista, jotka on lanseerannut joku visionääri, mutta kuten edellä lainattu hesarin toimittajakin totesi, todellinen muutos vaatii koko elämäntavan muutosta. En hämmästyisi jos joku osoittaisi että näistä vain toisen korjaaminen ilman huomion kiinnittämistä toiseen on tuhoon tuomittu yritys.

Itse asiassa uskon laajempaan kokonaisuuteen. Yksi niistä materialisistista statussymboleista on iso upea koti. Sisustuslehtiä pitkään tuijoteltuani hahmotin miksi niissä esitellyt kodit näyttävät hyvältä - ja miksi jotkut ovat sitä mieltä että ne eivät näytä oikeiden ihmisten kodeilta. Niissä on tilaa. Sitä niissä on toki siksi että ne ovat tyypillisesti isoja mutta se ei ole koko totuus. Niissä on myös tyhjää.

Oma sisustusteesini - joka ei kyllä ole sataprosenttisesti omaa keksintöäni - kuuluu näin: sisustus on yhtä kuin siivoamista joka on yhtä kuin säilyttämistä. Jos kämpässä on sotkuista, on aivan sama muodostaako matto, sohvaryhmä ja verhot harkitun kokonaisuuden, siellä ei näytä hyvältä. Sotkusta taas ei pääse eroon jos kaikilla tavaroilla ei ole paikkaa. Ja jos tavaroita on liikaa niin... tämän ei pitäisi olla vaikeaa.

Kun ei osta turhaa tavaraa, ei tarvitse isoa kotia, jolloin ei tarvitse tehdä yötäpäivää töitä senkään eteen (lisää tästä aiheesta), jolloin jää enemmän aikaa tehdä mukavia asioita vaikka ystävien kanssa ja huolehtia terveydestään syömällä kiireettä hyvää huolella valmistettua ruokaa. Silloin ei tarvitse lahjoa itseään tavaralla. Koko homma tulee samassa paketissa.

P.S. En elä niin kuin opetan.
P.P.S. Ismo Alanko: Kamaan ja tavaraan (sanat)

Lisää aikaa

Ja jatketaan samalla linjalla. Tiistain hesari (10.8.), Vieraskynä, Riepu Pakoma ja Anu Raija:

Suomen Monikkoperheet ry:n tekemän kyselyn mukaan yli puolet monikkoperheistä eli lapsiperheistä, joissa on vähintään yhdet kaksoset tai kolmoset, arvioi kulujen kattamisen käytettävissä olevilla tuloillaan vähintään melko helpoksi. Tutkimukseen osallistuneet eivät myöskään uskoneet huonon taloudellisen tilanteen kuormittavan parisuhdetta. Sen sijaan arjen pyörittämistä, väsymystä ja kahdenkeskisen ajan puutetta pidettiin merkittävinä parisuhdetta ja perhe-elämää kuormittavina tekijöinä.

Lapsiperheiden ahdingossa on siis enemmän kyse ajan kuin rahan puutteesta.

Sunnuntain hesari (8.8.), Mielipide, Maria Joutsenvirta:

Tutkimusten mukaan hyvinvointi ei ole länsimaissa pitkään aikaan kulkenut talouskasvun vanassa. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Kasvun suitsema työtahti uuvuttaa. Se heikentää perhe- ja ystävyyssuhteita. EVA:n asennetutkimuksen mukaan 82 prosenttia suomalaisista kärsii stressistä. 40 prosenttia haluaisi vähentää työntekoa ja tuloja, jotta saisi lisää vapaa-aikaa.

Palataanpa sitten siihen Kuukausiliitteen työ ja aika -artikkeliin.

Olisimmeko tehokkaampia jos tekisimme vähemmän töitä? Tuskin, tyrmää Aalto-yliopiston Marko Terviö jälleen. Jos vähemmän töitä tekevä työntekijä todella olisi tehokkaampi, työnantajat olisivat varmasti jo tarttuneet tilaisuuteen.
"Jos joku yksittäinen työnantaja hiffaisi, että haa, me saamme työntekijöiden kokonaistuottavuuden kasvamaan sillä, että lähetämme ne kotiin tuntia aikaisemmin, niin kyllähän työnantaja maksimoisi omia voittojaan ja tekisi niin", Terviö pohtii.

Minä en ihan oikeasti usko tätä. Työnantajat ovat ihmisiä hekin, eivätkä vulkanilaisia logiikan mestareita. Tehdä eri tavalla kuin on aina tehty vaatii todella paljon rohkeutta. Miten tuon muka huomaisi jos ei kokeile? Kuka uskaltaa kokeilla, kun riski on se että ei se ehkä toimikaan ja kilpailija vie asiakkaat tai vastaavaa? Noh, sitaatti paranee kyllä heti perään:

Joillakin erityisaloilla näin voi toki olla, Terviö myöntää. Pikkutarkoissa näpertelytöissä työntekijän keskittyminen voi laskea päivän mittaan niin, että lyhyempi työpäivä kannattaa. Osmo Soininvaara huomauttaa, että monissa luovissa töissä työntekijän tehot loppuvat jo neljän tunnin urakan jälkeen.

Suunta on oikea, mutta en edelleenkään hyväksy, että tämä pätisi vain jossain marginaalissa. Luovaa ajattelua tarvitaan pääsääntöisesti kaikessa toimistohommassa, missä tahansa työssä, joka ei tyhjene seuraavan hampurilaisen myymiseen tai muuhun suoraan mitattavaan suorittamiseen.

Työnantajien asenne tuntuu silti olevan se, että kunhan työntekijä saadaan ilmaantumaan työpaikalle, ja pysymään poissa Facebookista, tulosta tulee. Romanialainen tuttuni kertoi omalla työpaikallaan (it-ala) ehdotetusta järjestelystä: jos kaikki tulisivat samalla kellonlyömällä töihin, tervehtimiset ja kuulumisten vaihdot voitaisiin hoitaa yhteisesti kerralla, ja arvokasta työaikaa ei tuhlaantuisi.

Mutta jokainen täysjärkinen ymmärtää ettei kukaan voi ajatella väkisin, kellon mukaan. Silti ajatustyötä mitataan tunneissa - vaikka palkka ilmoitetaan kuukaudelle - koska työ(ehto)sopimukseen on jokin tuntimäärä kirjattu. Minua tämä korpeaa niin paljon etten itsekään oikein ymmärrä. Voisin aloittaa istumalakon: ulkoiluttaisin kellokorttiani työpaikalla säädetyt tunnit mutten tekisi mitään. Jossain vaiheessa alkaisi taatusti tulla sanomista. Toisaalta, voin tehdä niin kuin olen töitäni tehnyt: tullut työpaikalle, antanut rehellisesti sen työpanoksen johon kykenen, ja koska se ei juuri koskaan ajallisesti täytä sitä aikamäärää mitä kellokorttia on ulkoilutettava, surffaillut ja irkannut päivän täyteen. Ja sanomista ei tule, koska tulokset ovat olleet riittäviä. Ja taas, jos antaisin sen saman työpanoksen ja lähtisin sen jälkeen kotiin, alkaisi tulla huomautuksia. Vaikka tulos olisi sama.

(Valtiolla työskentelyssä on sekin riemu, että ei ole olemassa ketään jonka kanssa tästä voisi yrittää neuvotella. Asiaa tutkailtuani tulin lopulta tulokseen että en saa tilannetta järkevämmäksi mitenkään muuten kuin osa-aikaisuudella. Oleellisesti siis kieltäydyn ratkomasta sudokuja erikoistutkijan palkalla.)

Tiedän kyllä että ihmiset ovat erilaisia, ja joillekin työaika on olemassa sitä varten että ymmärtäisivät mennä välillä kotiinkin. Ja sitähän se viikkotuntimäärä oikeasti yrittää sanoa, raamittaa sitä minkä verran töitä on tarkoitus tehdä. Mutta edelleen, koska pelkkä tuntien istuminen ei kelpaa työnteoksi, taustalla on jokin todellinen työmäärä, ei aikamäärä, mitä pidetään riittävänä. ROWE eli Results Only Working Environment perustuu tämän ymmärtämiselle.

Oikeasti on niin, että ihmiset kyllä tekevät työnsä jopa mielellään, kun tehtävät ovat järkeviä ja hyvinmääriteltyjä, heidän osaamistaan arvostetaan ja aikaansaannokset huomioidaan. Totta on sitten sekin että pomon on helpointa vain laskea tunteja ja vahtia Facebookin käyttöä, ja uskotella itselleen että sitä on johtaminen.

Lopuksi huumoria ja asennetta.

Ajan kanssa

Jopas sattui. Perjantaina sähköpostiini kilahti viesti, jonka sisältö oleellisesti tarkoittaa, että saan haluamani, 80-prosenttisen työajan. Lauantaina posti toi Hesarin kuukausliitteen, jonka kansijuttuna "Tervetuloa töihin!" käsittelee juuri sitä: neljännes suomalaisista haluaisi tehdä vähemmän töitä ja nauttia enemmästä vapaa-ajasta.

Edellisen postauksen jäljiltä oli tarkoitus muutenkin puhua ajasta. Rahan heikkoon motivaatiopotentiaaliin liittyy nimittäin se, että rahalla saa ostettua onnea korkeintaan siinä tapauksessa että siitä on aikaa nauttia. Osa kodinkoneista on toki tehty nimenomaan säästämään aikaa, mutta kotiteatterista ei ole iloa, jos sen äärelle ei ehdi asettua, urheiluvälineet ja -vaatteet on vaan tiellä jos lenkillä tai pelaamassa ei käy ja yleensäkin, lelu jolla ei leiki on turha. Isosta kauniista kodista iloitsee lähinnä rikolliset tai vartiointiliikkeen markkinointiosasto, jos se on enimmäkseen tyhjillään.

Päivänselvä asia mutta käytännössä meillä on taipumusta kerätä kauheat määrät kamaa. (Jokin aika sitten irkissä eräs äiti kertoi siivonneensa lasten leluista viisi roskapussillista rikkinäisiä autoja, palapelejä ynnä muuta.) Ja sitten kaivataankin isompaa asuntoa, johon ne kaikki mahtuisivat... Kokemuksia ja palveluita ostaessa lieveilmiöitä on vähemmän: tulosta ei tarvitse erikseen säilyttää ja huoltaa.

Sitä paitsi, on olemassa jonkin verran näyttöä siitä, että kokemuksiin kuluttaminen tuottaa enemmän onnellisuutta kuin tavaroihin kuluttaminen. Yksi syy tähän on vertailu: aina löytyy joku jolla onkin vielä parempi auto tai puhelin tai mikä vaan, tai ainakin joku sai vastaavan halvemmalla. Kokemuksien vertaaminen on vaikeampaa, vaikkei toki mahdotonta
Toinen, mielenkiintoisempi ja laajemminkin sovellettava selitys taas on valitsemisen aiheuttama tyytymättömyys: kun suuresta määrästä vaihtoehtoja valitsee yhden, on myös valitsematta niitä kaikkia muita, ja ikään kuin menettää paljon. Lisäksi, jos on pakko ottaa jotain ei-niin-miellyttävää, vika on maailmassa, jos taas itse valitsee ja tulos ei olekaan täydellinen (niin kuin ei tietenkään ole) vika onkin itsessä. Toki valintoja joutuu tekemään kokemuksiakin ostaessa, mutta taas, koska vertailu on vaikeampaa, tämä efekti ei tule niin selvästi esille.

Kokemuksissa ja materiassa on vielä yksi selkeähkö ero: kokemuksen hankkimiseen menee (ehkä, yleensä) enemmän aikaa kuin materian. Siis hankkimiseen, toki se materia sitten lojuu nurkissa pidempään. Eli: teki niin tai näin, rahan muuttaminen onnellisuudeksi ottaa aikaa, joten lisärahasta on iloa (perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen) vain ajan kanssa. Ja sitä aikaa meillä kaikilla on saman verran joka päivä.

Raha on vaihdon väline

Otetaanpa tähän alkuun tämä video, siltä varalta että joku vielä ei ole nähnyt. Sen jälkeen kun siihen viitattiin blogin kommenteissa, siitä on tehty tämä hauska animaatioversio.



Työterveyslaitoksen sivuilla taas mainitaan seuraavaa:

Tutkimusten mukaan esimerkiksi seuraavat työn voimavarat vahvistavat työn imua:

• Työtehtävien haastavuus ja monipuolisuus
• Vaikutusmahdollisuudet työhön
• Työpaikalla koettu arvostus ja tuki
• Kannustava johtaminen
• Mahdollisuus oppia ja kehittyä työssä

Korostan siis että listasta puuttuu parempi palkka.

Siis, vielä kerran pojat ja tytöt: raha ei motivoi. Tai motivoi se toki sen verran, että palkkatyöntekijä saadaan tulemaan töihin - työntekijän nimittäin pitää elää jollain ja jos ei palkalla niin sitten kyseisen ihmisen on tehtävä jotain muuta ja silloin taas ei ehdi käydä palkattomissa töissä - mutta siihen se sitten jää. Systemaattinen tulospalkkaus, erityisesti ajatustyössä, erityisesti jos-eli-kun se toteutetaan lomakkeilla pisteitä laskemalla, on sen takia minun mielestäni kuolleena syntynyt idea. Kannustimeksi siitä ei ole, mutta stressitekijäksi kylläkin. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö pitäisi järkevänä, perusteltuna ja oikeudenmukaisena maksaa isompaa palkkaa sille yhdelle autoliikkeen neljästä myyjästä joka kuukausi toisensa perään myy enemmän autoja kuin ne kolme muuta yhteensä... mutta siinä on mukana liuta huomioitavia tekijöitä ja eipäs mennä siihen ihan justiinsa nyt.

Sen sijaan muistellaanpa hetki mitä raha on. Vaihdon väline kaupankäynnissä. Ja juurikin kaupankäynnistä työssäkin on kyse, työpanoksen ostamisesta ja myymisestä. Moni työntekijä ajattelee työnantajan olevan jotenkin korkeammassa asemassa ja työntekijä itse on jonkinlainen alamainen. Tämä näkyy siinä ajattelussa että työntekijän pitää olla työnantajalle kiitollinen siitä että tämä on suostunut ottamaan hänet töihin. Monestihan vaikkapa purnaus huonoista työoloista päätetään siihen että pitää sentään olla onnellinen että töitä ylipäätään on.

Työntekijä on myyjä ja työnantaja on ostaja. Mitä kertoo myyjän arvostuksesta tuotettaan kohtaan, jos hän kauppojen jälkeen kiittää hyvää onneaan että joku suostui sen ostamaan?

Ymmärrän toki, että työpanoksen kaupassa ostaja ja myyjä eivät ole niin tasa-arvoisia kaupankäynnin osapuolia kuin tavaran kaupassa, ja siksi kauppaa ja työtä esimerkiksi säädellään ihan eri laein, mutta silti tämä ideologia olisi syytä pitää mielessä palkkatyötä tehdessä ja teettäessä. Eli vaikka onkin niin, että työmarkkinoilla ostajalla on enemmän valinnanvaraa kuin myyjällä, alamaiseksi ei kenenkään pitäisi ruveta.

Työssä, kuten muussakin kaupankäynnissä, hinnan eli palkan lisäksi oleellista on myös millä ehdoilla kauppaa käydään. Tämäkin tuli mieleeni päivän ykkössuosikiksi nousseen Taloussanomien artikkelia lukiessani.

Kyse on siitä, että annetaan ihmisille vapaus käyttää omia aivoja, ja ettei tarvitse tehdä aina niin kuin insinöörit ovat päättäneet.

Esimiehen pitää luottaa, että työntekijä tekee työnsä.

Teollisen yhteiskunnan tuotantolinja-ajattelun mukaisesti tehokkuutta mitataan kellokortilla. Aivotyö vaatii kuitenkin toisenlaisia tehokkuuden ja tuottamisen mittareita, Kautto-Koivula sanoo.

Kun siis seuraavan kerran menet töihin, mieti mistä siinä on kyse. Mitä myyt, mistä ostaja maksaa? Onko diili kelvollinen?

Ensin työ, sitten huvi... vai miten se meni

Olen taas taikka edelleen lukenut Hesarin mielipidepalstaa. Sunnuntaina 13.6. opiskelija Joni Tyviö avasi keskustelun yhdestä nuoria, erityisesti miehiä, työstä vieroittavasta syystä: pelaamisesta, erityisesti nettipelaamisesta.

Kun itseään voi toteuttaa rajattomasti tietokoneella istuen, todellisuus kolahtaa aina. Olisi käytävä töissä tai koulussa, jossa edistyminen tapahtuu vuosien sykleissä, vaikka juuri viime yönä tuli saavutettua MMO-klaanin kanssa suuri voitto toisesta kilpailevasta klaanista.

En toki väitä, että kaikki nuorten miesten poisjättäytymiset työ- ja koulutusputkesta johtuvat peleistä ja tietokoneista, mutta väitän sitä varteenotettavaksi uhaksi Suomen ja länsimaiden taloudelle.

Lääkkeitä tällaisille nuorille on hyvin harvassa. Rahalla heitä on turha motivoida, paitsi tilanteessa, jossa raha annetaan käteen ilman vaivannäköä. Rahan rinnalle täytyy keksiä muita motivoivia keinoja, samankaltaisia motivoijia, joita kohtaa virtuaalisessakin maailmassa.

Jep. Tunnen itsekin tämän virtuaalimaailman kutsun ja perustelen sen vetoavuutta usein juuri sillä, että siellä tavoitteet ovat selvät, samoin välineet niihin pääsemiseksi, mutta toteutus vaatii myös keskittymistä, taitoa, yrittämistä, oppimista ja yhteistyötä. Kun tavoitteet saavutetaan, riemuitaan yhdessä. (Haluan muuten kertoa että kieltäydyin juuri alttiraidista kirjoittaakseni tämän postauksen ;) )

Juuri tälläistä on myös työ. Anteeksi, siis ei todellakaan ole, yleensä. Otetaanpa uusiksi: juuri tälläistä myös työn pitäisi olla. Ja kun ei ole, ja samaan aikaan parhaimmillaan joka ilta ja yö sellaista voi kokea, karu arki on todella, todella karua.

Vastareaktio tuli vihaiselta naisihmiseltä nimeltä Tanja Pyy tiistaina 15.6.

...Joni Tyviö totesi: "Mikään ei tunnu kiinnostavan, kun virtuaalisessa maailmassa kaiken saa helpommin." En tiedä, oliko tarkoitus vain provosoida, mutta se onnistui. Miksi minun, 40-vuotiaan naisen, joka on aloittanut työuransa 14-vuotiaana ilman työttömyysaikoja, kolme ammattia opiskelleena, pitäisi pidentää työuraa maksaen joidenkin "virtuaalielämää"?

Millä meidän ikäluokkien eläkkeet maksetaan? Virtuaalirahallako? Tekisi mieli jäädä eläkkeelle jo nyt, koska se ei taida enää olla mahdollista kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Anteeksi, se taitaakin todellisuudessa onnistua vain "virtuaalieläkkeenä".

Ei, tarkoitus ei varmasti ollut provosoida, vaan tuoda esille että meillä on tässä tälläinen ongelma. Ja minä olen ihan samaa mieltä, meillä on ongelma. Pyy näkee sen kylläkin ihan eri vinkkelistä:

Olen raatanut pitkään ja hartaasti ja nyt pelkään että en pääse pois työelämästä koska nuoret miehet eivät suostu samaan.

Tyviö nimenomaan sanoi että työelämän on muututtava niin että siinä on muutakin mieltä kuin se että töissä nyt vaan on käytävä että saa rahaa elämiseen. Että siellä haluttaisiin olla ihan sen itsensä takia. Pyy ei ilmeisesti pidä tätä ollenkaan mahdollisena.

Nohhh. Sen pelaamisenkin voi nähdä myös toisin.

If we want to save problems like hunger, poverty, climate change, global conflict, obesity, I believe that we need aspire to play games online for at least 21 billion hours a week by the end of the next decade. No, I'm serious!

Tämä on lainaus Jane McGonigalin TED-puheesta Gaming can make a better world. Suosittelen katsomaan jo pelkästään puhujan tyttömäisen innostuneen olemuksen takia.

Pienet ikäluokat, downshifting ja masennus

Taas luin Hesaria. Lauantain lehdessä Jaakko Lyytinen pohti jutussa "Viis töistä", onko burnout pienten ikäluokkien sukupolvikokemus. Olen pitkälti samaa mieltä Lyytisen kanssa, kyllä se taitaa olla. Syistä kirjoittaja toteaa esim. seuraavaa:

Suuret ikäluokat saivat agraari-Suomen perintönä pärjäämisen eetoksen. Minähän pärjään omillani. Työ on ollut tärkein keino, jolla vapaus lunastetaan.Eikä sitä lunasteta ilmaiseksi. Hinnan voi lukea 60-vuotishaastatteluista, joissa menestyjät katuvat sitä, ettei tullut olluksi tarpeeksi omien lasten kanssa. --- Pienet ikäluokat eivät halua toistaa samaa virhettä. Jos jonkin on joustettava, olkoon se työ eikä perhe. --- Tärkein selitys on kuitenkin lama. Aika moni meistä koki laman juuri aikuisuuden kynnyksellä. Jos töitä jostain sai, niihin tartuttiin kaksin käsin. Pankkikriisi, työttömyys, leipäjonot ja syrjäytyminen jättivät jälkeensä pessimismin. Työelämältä ei kannata odottaa liikaa. Eipä ainakaan pety.

Tässäkin olen samoilla linjoilla. Oma hypoteesini on, että syy epideemiseen masennukseen kaltaisteni kolmekymppisten menestyjien joukossa piilee ristiriidassa periaatteessa olemassa olevien mahdollisuuksien ja käytännössä ilmenevien mahdottomuuksien välillä.

Olemme sukupolvea, jonka ulottuvilla on alusta asti ollut kaikki mahdollinen maallinen onni. Ei "ihan kohta" kuten muutamalla aiemmalla sukupolvella vaan ihan just nyt. Nimittäin jos on rahaa maksaa siitä. Joten töihin. Mutta töissä ollessapa ei sitten jää aikaa niistä työn hedelmistä nauttimiseen, koska töitä on tehtävä koko ajan eikä se lopu ikinä - vaikka sen maailman piti olla jo valmis. Lisätään tähän jatkuva tietoisuus siitä että kyllä maar se työ voi loppuakin koska tahansa ja ilman omaa syytä ja samalla on katkolla pääsy siihen maalliseen onneen.

Tuloksena on tajunnan sumentava mitä helvettiä -kokemus. Mitä ja ketä varten pyristelen, kun silmien edessä väikkyvästä porkkanasta ei saa otetta mitenkään päin? Mitä muut, jotka näköjään jaksavat tätä teatteria esittää, ovat ymmärtäneet paremmin tai osaavat tehdä paremmin? (nyt ollaan kyllä aika pitkällä henkilökohtaisen yleistämisessä kaikkia koskevaksi, mutta kuitenkin)

Yksi ratkaisu tähän on kyseenalaistaa koko kuvio, tai ainakin osa siitä. Kyllä kiitos materiaalista hyvää, mutta kohtuudella, vain sen verran mikä oikeasti tuottaa onnellisuutta. Tietoisuus siitä että että enemmän materiaa ei ole aina parempi lisääntyy koko ajan niin kansallisella kuin yksityisellä tasolla. Eikä tämä ole ituhippien hömppää vaan ihan oikeiden taloustieteilijöiden ja psykologien viesti. Eli. Omassa elämässään tätä voi (yrittää) toteuttaa tekemällä töitä vain sen verran kun on oikeasti, omalla kohdalla, järkevää.

Jonkinlainen synteesi on sitten taas asennemuutos: jos ja kun töissä menee koko elämä, olkoon se edes mielekästä, muutenhan koko touhussa ei ole mitään järkeä. Tämäkin on jo tapahtumassa, siitä kertoo paljon siteerattu ja kommentoitu EVA:n kyselytutkimus suomalaisten työelämäasenteista. Toistettakoon vielä:

Toisaalta on myös mahdollista, että 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet pienet ikäluokat pitävät puhetta työnteosta ”jokaisen velvollisuutena” tai ”ihmisen kunniana” itselleen olennaisella tavalla vieraampana kuin heitä edeltäneet, kyseiseen paatokseen ja eetokseen sosiaalistetut suuremmat ikäluokat. Protestanttisen työn etiikan perinteisten määreiden sijaan nuoret korostavat työn sisäisistä merkityksistä puhuttaessa mieluummin mahdollisuutta toteuttaa itseään: omaa ammatillista kehittymistä, osaamispääoman kartuttamista sekä työstä saatavia onnistumisen kokemuksia. Yhdistettynä siihen, että ”pienet ikäluokat” näyttävät suhtautuvan omaan vapaa-aikaansa ja harrastuksiinsa edeltäjiään intohimoisemmin (ks. edellinen luku), saattaa käsillä olla jonkinasteinen työelämän kulttuurin muutos, jossa työntekijöiden sitoutuminen työhön ja lojaliteetti työnantajaa kohtaan ovat astetta aiempaa ohuempia.

On sitten henkilökohtaisista taipumuksista ja tilanteesta kiinni, pystyykö ja haluaako downshiftata ollenkaan, tai vaihtamaan hommia kivampiin mutta mahdollisesti samalla ansiot pienempiin, ja saako sen tehtyä mielenterveyden säilyttäen, sen menettämisen uhalla vai takaisin saadakseen.